maanantai 11. syyskuuta 2017

Oh, my... Hei, te kaikki kauhistelijat!

"Voi, ei miten huono äiti tuo on, kun se syöttää lapselleen unilääkettä!"
* Ihan miten asian haluaa tulkita. Jos herkkä lapsi on koulun aiheuttaman stressin takia valvonut 1,5vko niin kyllä minä mieluusti sen melatoniinin lääkärin luvalla hänelle annan. Se on surullista seurata väsynyttä ja kalpeaa ala-asteelaista, jonka koulutie on muutenkin raskas.

"Sairasta kiduttaa lasta noin! Jos lapsella on astma niin kissa pitäisi heti lopettaa!"
* Tässäkin kohtaa kuuntelen mieluusti lääkärin neuvoja. Astma ei ole este karvaiselle lemmikille, jos pölymäärä pysyy kohtuullisena eikä ole allergiaa. Tämä lukee myös astmaliiton sivuilla. Jos eläin on lapsen paras ystävä, eikä lapsi reagoi siihen, niin veisitkö tämän tärkeän ystävän piikille vain, koska se nyt vaan menee niin kuin joku random henkilö silleen sanoo? Aina on kaikessa mentävä lapsen terveyden ehdoilla. Lapsi on kuitenkin ykkönen. Jos lapsi reagoi niin kissa muuttaa uuteen kotiin heti. Lapsi reagoi jyrsijöihin ja siksi luovuimmekin kaikista mahdollisesti oireita aiheuttavista eläimistä. Tuo suureksi osaksi ulkokissa vain jäi koeajalle.

"Sulla on masennus... Eiks se oo niin kuin skitsofrenia?"
* Tämä siis lausuttuna pelon sekaisella äänellä. Ei, se ei ole sama asia. Masennusta on eri tasoja ja se on Suomessa kaikkein yleisin mielenterveysongelma. Yleisin harhaluulo on, että masentunut saattaa seota sormia napsauttamalla ja käydä kimppuun tai tappaa itsensä. Siihen pisteeseen ei ihan yhtäkkiä jouduta, vaan masennus pahenee salakavalasti pikkuhiljaa.

"Minun lapseni eivät sitten ole noin villejä kauhukakaroita!"
* No, koskaan ei voi tietää millaisia lapsia syntyy. Eikä niillä välttämättä ole AD/HD:ta ja muita ongelmia. Tai sitten voi olla, että on!

"Sun koti on kyllä liian sekava."
* Kaikilla ei ole rahaa sisustaa viimeisen päälle. Enkä minä lapsia halutessani ajatellut joutuvani rakkaan, mutta vauhdikkaan sirkuksen tirehtööriksi. Sitä vain ei aina pysy perässä niin hyvin kuin haluaisi. Imuroin mm. vain 1-3 kertaa päivässä. P.s. Meille saa tulla siivoamaan, jos kotimme ei miellytä.

Mutta te kauhistelijat. Minusta olisi ystävällistä ottaa asioista selkoa ennen kuin kauhistelee tai vaikka ihan kysäistä miten asiat on ennen kuin suoltaa suustaan mitään loukkaavaa. Tämä arki on muutoinkin haastavaa niin tähän ei kaipaa yhtään lisää sontaa pyörimään.

Tiedättekö sen sanonnan, että yksikin vesipisara voi katkaista kamelin selän? Miettikää vähän sitä kamelia ensin ennen kuin syljette.

Meitä on erilaisia ihmisiä juuri niin paljon kuin meitä maassa tallustaa. Ei se teidän päivää pilaa, jos jättäisi sen ilkeän kommentin lohkaisematta. Vaikka teille se saattaa olla vain merkityksetöntä tavan vuoksi kauhistelua, niin toisella se voi pilata useamman päivän.

Käytöstapoja kanssakäymiseen kiitos!

sunnuntai 10. syyskuuta 2017

Parisuhdetiedettä

Tässä on tullut luettua paljon parisuhteeseen liittyviä juttuja viime aikoina. Moni varmaan ihmettelee miksi ja tavallaan ymmärrän. Onhan meille monesti sanottu, että ollaan rautainen ihannepari. No ei kyllä. Ihan tavallinen vain.

Tilastotieteissä on jotain hieman ehkä huvittavaa.

* On juttua, että yhden erityislapsen perheessä eron riski on 50%. Miten sitten, jos erityisiä on kolme? Onko se sitten jo 150%?

*Jos puoliso sairastuu, erityisesti psyykkisesti, on silloinkin eron riski huomattavan kohonnut. Masennus, kun vie halut, tunteet ja energian.

*Sekin nostaa eron todennäköisyyttä, jos on paljon vastoinkäymisiä, kuten vesivahinkoja, remonttia, rahaongelmia...

*Ai niin. Melkein unohdin. Toki, jos puolisot eivät juuri vietä aikaa yhdessä, näe toisiaan ja kommunikoi niin ollaan jo aivan eron partaalla.

*Pahin on se henkinen muuri. Se kun ei vaan pääse toisen kanssa samalle aallolle. Se vaihe, kun puhuminen tuntuu, kuin seinille puhuisi hyvin pintapuolisia juttuja.

*Samoin muuten on huomioitava eroriskinä sekin, että jos sänky ei käy kuumana vähintään kerran viikossa. Tilastojen mukaan se on puhdasta toisen kiduttamista.

*Sekin syö parisuhdetta, jos toinen on kiinni lapsissa ja toinen ei juuri lasten kanssa vietä aikaa ja touhua vaan tekee tarvittaessa ainoastaan pakollisen.

*Hei! Älkää muuten unohtako hankalia sukulaisia, jotka lisäävät omaa osaansa muutenkin välillä mahdottomalta tuntuvaan komboon.

Tiedättekö mitä? On näiden asioiden valossa lähes suoranainen ihme, että edelleen ollaan yhdessä. Kaiken sen yli 10 vuoden myllerryksen ja jopa 2 vuoden henkisen kämppistelyn jäljiltä. Jos noista jotain lukuja laskisi niin meidän kohdalla kai eroprosentit olisivat jotain 300% luokkaa.

Se on samaan aikaan surullista, että huvittavaa.

Olen muuten kuullut myös paljon kommenttia siitä, että parisuhdeaika on yliarvostettua puppua. Onko näin? Vai eikö ole? Eikö parisuhteessa ole juuri se idea, että annetaan aikaa myös toiselle muutoinkin, kuin ovella läpystä vaihto ja tekstarina kauppalappua perään? En tiedä kenellä tuommoinen toimii, mutta meillä se aiheuttaa etääntymistä.

Taapertaen mennään eteen päin. Muutama vuosi, jos menee vielä yhdessä, niin sitten ollaan oltu yhdessä puolet mun elämästäni. Se tuntuu pitkälle ajalle, kun miettii miten lapsi on aikoinaan vielä ollut.

Pitäkää huolta parisuhteestanne. Tai ainakin yrittäkää, vaikka se tuntuisi mahdottomalta. Tai no tehkää miten itse parhaaksi näette. Peace.

sunnuntai 20. elokuuta 2017

Itsetunnosta mietteitä

Hei vaan kaikki ja erityisesti minä itse!

Olen tässä viimeisen reilun vuoden joutunut taas kamppailemaan itsetunto-ongelmien kanssa. Niitä on jossain määrin ollut aina ja vaikeina aikoina ne puskevat kaikkien vähäistenkin itsetunnontornien tukipilarit romuksi. Sitä tullaan vauhdilla alas tornista.

Tällä hetkellä suurin syy on masennuslääkkeiden aiheuttama painon nousu ja turvotus. Paino saattaa heitellä vuorokaudessa +/- 3kg ja siitä missä painossa olin vielä Joulukuussa 2016 ennen lääkkeitä, on tullut semmoiset 8kg lisää. Se tekee 1kg/kk. Pahinta on, kun tuntuu, ettei painon nousulle vain voi mitään. Tiedän, että monelle nämä samat ajatukset on tuttua arkipäivää vuosien ajalta.

Kun on koko elämänsä tullut haukutuksi anorektiseksi ja yhtäkkiä alkaa kuulemaan kommentteja vatsamakkaroista ja päivittelyä kuinka "tuo on varmaan syönyt nyt niin paljon pullaa, että alkaa läskit näkyä." Ja kaikkein pahin "onko teille tulossa neljäs lapsi?"

Kyllä se nyt vaan niin on, että ympäristöllä on merkitystä ihmisen omalle tunnolle, vaikka kuinka joku väittäisi päin vastaista. Toki se on ihmisestä itsestään kiinni miten ympäristöön reagoi, mutta p*skaa se on, että pitäisi vaan pistää toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Joo, näin tehdään, mutta silti se kommentti ehtii viiltää mennessään pään läpi.

Itsetunto on niin monen eri tekijän summa. Se vaihtelee ja muokkautuu. Osaan voi vaikuttaa itse ja osaan nyt vaan ei voi, mutta niiden kanssa voi jotenkin oppia elämään. Kunhan ensin löytää ne keinot siihen oppimiseen.

Mutta itselläni melko suuri tekijä on myös oman parisuhteen vointi. Kun on pari vuotta erkaantunut toisesta kovaa vauhtia niin yhtäkkiä, kun toinen havahtuukin unestaan ja alkaa panostaa niin jotenkin sitä ei osaa enää arvostaa itseään. Kun on pitkään kärsinyt parisuhdeyksinäisyydestä on vaikeaa lähteä kapuamaan taas ylös päin. Mutta mikään ei korjaannu, jos ei edes yritä.

Itsetunto. Niin tärkeä, mutta niin hemme*in vaikea pitää ehjänä myrskyn keskellä.

sunnuntai 2. heinäkuuta 2017

Polyamoriasta -Big heart is my curse



Tämä on minulle taustani takia hyvin vaikea aihe. Lähinnä, koska en ole ollut niin sinut itseni kanssa kuin ehkä olisi pitänyt. Tässä kerrotaan vain minun omia näkemyksiäni aiheesta. Mutta hei, hieman kevyempää aihetta tähän väliin. Joskin paljon minun päässäni pyörinyttä.


Polyamoria tuntuu monelle tarkoittavan perverssejä orgioita ja ihmisiä, jotka haluavat naida kaikkea mikä liikkuu ja purjehtia avioliiton satamaan joukolla. Se yksi mies ja kymmenen naista. Hei, ihmiset oikeasti. Kannattaa tutustua käsitteisiin ennen kuin vetää johtopäätöksiä.


Itselleni polyamoria tarkoittaa sitä, että on mahdollista rakastua moneen ihmiseen kumppani tasolla henkisesti. Se ei automaattisesti tarkoita moniavioisuutta tai pettämisiä. Useimmat polyamorikot valitsevat monogamian (yksiavioisuuden) polygamian sijaan (moniavioisuus). Elämä yhden ihmisen kanssa on aina valinta. Olit suuntaumukseltasi millainen tahansa. Elämä jo itsessään on pelkkää valintaa eri asioiden välillä.


Polyamorikot ovat aina yhtä valikoivia kuin ns. normiheterot, -homot, -lesbot tai -bit. Polyamorikoilta kuin sattumoisin löytyy myös tuo seksuaalinen suuntaumus mikä on joku noista yllämainituista. Voi olla esim. polyamorinen hetero, polyamorinen homo tai vaikka polyamorinen aseksuaali.


Historiaa, kun katsellaan taakse päin, niin yksiavioisuus keksittiin vasta kun maanviljelys alkoi. Ja jos totta puhutaan, niin moniavioisuus ei ole vieläkään minnekään hävinnyt. Sitä on, mutta se on vähemmistönä ja epävirallista. Toisaalta, kun kyse on yksittäisen ihmisen rakkauselämästä (enkä tällä tarkoita seksiä) niin onko sillä epävirallisuudella väliä, jos kaikki osapuolet ovat onnellisia?


Rakkaus itsessään on syvää toisesta ihmisestä välittämistä. Jos ihminen kykenee muutenkin rakastamaan monella eri tavalla montaa ihmistä, niin miksi ei kumppanitasolla useampaa? Esimerkkinä rakkaus lapsiaan kohtaan tai ystävyys useamman kanssa. Nuokin ovat vain rakkauden erilaisia muotoja.


Omasta elämästäni hieman. Olen havahtunut siihen, että olen polyamorinen heterosävytteinen demiseksuaali, vasta tässä lähivuosina. Minä, kolmekymppinen nainen, aloin vasta nyt löytämään itseäni. Meni kauan aikaa tunnustaa se ja avata niitä traumoja mitä varjomies aiheutti. Sitä ennen koin olevani vain viallinen petturi ja outo. Ne syvät tunteet joitakin ihmisiä kohtaan, kun eivät välttämättä katoa, vaikka häntä ei näkisi vuosiin ja kun pitkästä aikaa tavataan niin puskevat vahvasti pintaan. Siitä huolimatta, että rakastan omaa aviomiestäni. Eikä se ole aviomieheltäni pois, koska olen niin päättänyt. Näihin ihmisiin se on lähinnä platonista rakkautta. Voiko ihminen olla viallinen petturi, jos vain sattuu olemaan suuri sydän, jonne mahtuu paljon rakkautta? Voiko rakkautta olla maailmassa liikaa?

Miksi minulla on tarve määritellä seksuaalisuuteni näin tarkasti? Koska olen aina tuntenut itseni kummajaiseksi. Ja hei, libidoni on matala. Vaikka olen polyamorinen (tai multiamorinen/polyseksuaali ihan miten haluaa kutsua), se ei tee minusta nymphomaania. Samalla haluan valoittaa myös tuota termiä demiseksuaali. En kykene seksuaaliseen toimintaan, jos minulla ei ole riittävän vahvaa luottamus- ja tunnepohjaa ihmiseen. Yhden illan jutut on näin ollen kokonaan pois listaltani, kun en vaan kykene siihen. Mikäli koen ettei ole tarpeeksi vahvaa tunnesidettä niin koen kosketuksen epämukavana ja tulee luontainen reaktio vetäytyä.

Olen onnellinen, että ihmisiä on erilaisia. Ja sekin on tullut pikkuhiljaa esiin, että miten monimutkaisia oikeastaan nuo ihmisen rakkaussuuntaukset ovat. Niissä on paljon piirteitä ja vivahteita. Ei ole vain heteroita, homoja ja bi:tä. Esimerkkinä älykkyydestä viehtyvä polyamorinen bi, joka on valinnut monogamian. Tämä hänelle itselleen. Muulle maailmalle tuo ihminen on vain bi.


Muistakaa rakkaus ja antakaa toisten olla sellaisia kuin ovat. Rakkaus ei ole syy käydä kenenkään kimppuu

tiistai 6. kesäkuuta 2017

Kateus - Kaikkihan sitä tuntee

Olen viime aikoina pohtinut monesti kateutta. Sitä miten se vaikuttaa niin monessa ihmisessä ja niin moniin pieniinkin asioihin. Se on paljon salakavalampi tunne, kuin esimerkiksi viha, joka räiskähtelee pintaan. Kateus on tuolla jossain syvällä sisällä.

Syy miksi kateus on minua mietityttänyt on se, että kun tarpeeksi monta kertaa saa kuulla olevansa Aku Ankka, niin alkaahan se jyskyttää ohimossa. Minulle on mm. sanottu, että "miltä tuntuu, kun kaikki menee usein itsestäsi riippumattomista syistä pieleen?". On myös kuultu "Oot kyllä epäonnekkaimpia ihmisiä mitä tunnen." Oma reaktio on lähinnä ollut "Miten niin? Minulla on ympärillä rakkautta?" Kunnes masennus tuli kuvioon ja lakkasin hymyilemästä. Kun ei vaan enää jaksanut jatkuvaa piiskatuksi tulemista. Silloin kuvioon astui myös kateus. Kateus siitä kuinka muilla menee paremmin. Siitä kuinka muilla on terveitä, normaaleja lapsia ja helpompaa arkea. Siitä, ettei toisten tarvitse remontoida useaa vesivahinkoa saman puolen vuoden aikana. Siitäkin jopa, että joku saa apua ja itse vetää kivikelkkaa yksin. Siitä, että toiset saa nukkua yönsä.

Niin. Kateus tekee marttyyrimaisia, katkeria tuntemuksia. Kun tilanne on paha niin sieltä se jostain tuikkii oloa vielä pahemmaksi. Pahinta on kateus lähipiiriä kohtaan. Niitä joilla on jotain paremmin, kuin itsellä.

En itse henkilökohtaisesti pidä siitä tunteesta yhtään. Se saa huonon oman tunnon ja tuntemaan itsensä ala-arvoiseksi ihmisenä ja arvottomaksi ystävänä. Silti se on samanlainen tunne, kuin viha. Sille ei vaan voi mitään, että se piikittää. Ainoa mitä voi, on olla menemättä sen tunteen mukaan. Kateus on niin monella kiusaajalla se yksi kantava voima mikä saa heidät repimään ihmisiä kappaleiksi.

Kateus on sillä tavalla hölmö tunne, kun se saa ihmisen inhoamaan itseään ja pohtimaan mikä on itsessä vikana. Joskus on hyväkin pohtia omaa itseään, mutta kateus sotkee siihen niin paljon negatiivista.

"Miksi minulla ei ole koskaa onnea arpajaisissa?"
"Miksi tuolla on niin paljon kauniimpi kroppa, kuin minulla?"
"Miksi tuota aina autetaan ja itse joudun kantamaan aina yksin nämä viisi ruokakassia?"
"Miksi muilla on niin helppoja lapsia?"
"Miksi tuon mies on niin huomioon ottava ja oma ei?"
"Miksi aina me saadaan lisää vastoinkäymisiä ja muut ei?"

Kateus. Se tekee semmoiset lasit silmille, ettei kykene pahimmillaan näkemään sen kateuden kohteensa ohi. Se tekee sokeaksi muille piirteille. Pienimmillään se on vain pieniä leimahduksia pinnan alla.

Tärkeintä kai on yrittää hallita sitä, ettei se hallitse itseä.

perjantai 12. toukokuuta 2017

"Hello, darkness, my old friend."

Ajattelin kirjoittaa itse masennuksesta. Siitä oliosta sisälläni, joka lopulta johti tämän blogin perustamiseen. Olen aina tavalla tai toisella purkanut oloani kirjoittamalla. Tällä kertaa blogi on se pohja jonne purkaa mietteitä.

Kuten on monesti sanottu, masennus ei näy päälle päin välttämättä ulkopuolisille ollenkaan. Sen kauniin elinvoimaisen hymyn takana saattaa olla tummaan varjoon kiedottu panttivanki. Sillä niin se masennus tekee. Kietoo ihmisen mustaan huntuun, pyyhkii muistoja, vääristää tunteita tai jopa lukitsee laatikkoon ja rikkoo sähköisen lukon. Se voi lamaannuttaa ja saada ennen niin energisen ihmisen tuijottamaan tuntikausia seinään, kun ei vain ole voimaa tehdä muuta. Se saa uupumaan niin, ettei mikään unimäärä tunnu riittävän. Yhtäkkiä huomaakin olevansa koukussa unihiekkaan. Usein masennus myös varastaa ja pihtaa uhrin unihiekkoja. Tällöin on totaalisen väsynyt, mutta ei pysty nukkumaan. Uni ei vain tule ja sitten heräilee vähän väliä. Masennus, mörkönä harrastaa painajaisten kutsumista ja ikävien ajatusten syöttämistä mielen syövereihin. Ne ajatukset eivät ole omia ja silti ne ovat niin pelottavia ja ahdistavia. Olo tuntuu sekavalta ja pään sisällä myllertää taistelu.

Ärsyttävintä on se, että pienikin kuormitus saattaa tehdä sen, että uupuu niin ettei pysty enää loppupäivästä mihinkään vaativampaan. Se on niin turhauttavaa. Kuormitus, miten sitä voisi vähentää, kun koskaan ei tiedä ennakkoon paljonko sitä juuri tänään kestää. Joskus aamulla saattaa olla ihan ok olo ja sitä innostuu tekemään jotain, mutta jo puolen päivän aikaan haluaisi sulkeutua jonnekin kyhjöttämään. Joskus koko päivä menee hyvin ja jaksaa sen kuormituksen mikä tulee.

 Pahimmillaan uhri häviää taistelun ja tukehtuu. Kun niin tapahtuu loppuu ihmisen taival. Joskus joku ehtii viime hetkillä pelastua. Ainakin hetkeksi. 

Masennus on siitä kavala, kun se hiipii niskaan salaa. Se ehtii ottaa tukevan otteen hartioilta ennen kuin sen havaitsee. Joskus vain ihmettelee miksi niin väsyttää ja mikään ei tunnu miltään. Miksi en tunne iloa enkä välttämättä edes suruakaan. Asioista tulee yhden tekeviä ja merkityksettömiä. Joskus pienikin asia voi romahduttaa hennon, kulutetun kortti pakan ja silloin putoaa kuiluun. Se haurastunut pohja pettää alta ja ihminen saattaa ymmärtää, ettei kaikki ole enää hyvin.

Se hetki jolloin havahduin itse, ettei kaikki ole kunnossa, tuli neuvolassa. Ystävällinen neuvolan täti sanoi lyhyen lauseen, josta ymmärsin ettei minun tarvitse olla liian vahva. "kun teillä on nuo erityislapset." Ystävä kuvailikin minua pahimman vaiheen aikana sanoin "liian pieni nokare voita, liian suurella leivällä." Pahin romahdus tapahtui ihan vain pienimmän rokotuskäynnillä, kun sama neuvolan täti kysyi ihan vain "miten olet voinut?" Siitä seurasi sitten valtava itkuinen ryöppy ja oli vaikea lopettaa sitä vollottamista. Nämä ovat olleet itselleni ne pienet asiat, jotka havahduttivat siihen etten ole kunnossa. 

Viime syksy oli minulle vaikea. Tuntui, ettei kehdannut pyytää apua, saanut sitä kun tarvitsi ja ei oikeastaan ollut edes voimia. Arki on meillä muutenkin normaalia haasteellisempaa, mutta nyt se tuntui erityisen raskaalta. Minulla on musta aukko marraskuun ja joulukuun ajalta. Tammikuulta on harmaita muistoja. Muistoja on oikeastaan taas vasta siitä kohtaa kun lääkitys alkoi kunnolla toimia helmikuun alussa. Yksittäisiä isompia juttuja on jäänyt mieleen, kuten influenssa ja uusivuosi. Kaikki muu on mustaa mössöä. Vähän kuin tavaroita kauhoisi tervakuopasta. 

Sitten ne masennuksen syöttämät ajatukset. Henkilökohtaisesti koin ne ahdistavina ja epämukavina. Tunnistin, etteivät ne ole normaaleja minulle tyypillisiä ajatuksia. Esimerkkinä kun ajelin autolla aurinkoisena päivänä ja yhtäkkiä vain päähän pulpahti jostain ajatus "hyvä päivä kuolla." Säikähdin itsekin ajatusta. Näitä vastaavia oli aluksi harvakseltaan, mutta mitä pahemmaksi tilanne meni, sen useammin ja rankempina niitä tuli. Olo oli ahdistunut. Koin itseni vialliseksi. Kuin tietokone, johon oli iskenyt virus. 

Tähänkin sairauteen liittyy aaltoilua. Ihan kuin muihinkin mm. fyysisiinkin sairauksiin. On parempia päiviä ja on pahempia päiviä. Pahimpana päivänä ei olisi pystynyt nousemaan sängystä. Ei jaksanut harjata hiuksia ja hampaita tai vaihtaa yöpaitaa pois. Sitä vain veti toppahousut ja takin yöpaidan päälle. Raahasi lapset kouluun ja makasi koulun ajan sohvalla. Hyvänä päivänä jaksoi, vaikka leipoa, mutta silloinkin energia ja jaksaminen kuluivat hyvin nopeasti loppuun. Joka päivälle oli eri määrä lusikoita ja kun ne loppuivat, iski lamaannus tai epätoivoinen tarve vain päästä nukkumaan. 

Itselläni ovat hoidot koko ajan käynnissä. Olen kokenut psykoterapian ja lääkkeiden auttavan. Ne hetket jolloin koen voivani paremmin, ovat pieniä arkisia juttuja. Tuntui suurelta saavutukselta ja ihmeelliseltä, kun jaksoin taas haravoida pienen alueen pihaa. Tai kun toisena päivänä huomasin taas aidosti riemastuvani siitä, että lapset leikkivät hetken sovussa. Ne pienet hetket, jolloin kokee voivansa hieman paremmin, tuntuvat olevan aarteita tällä toipumisen tiellä. On ollut erikoista huomata miten niin arkiset asiat tuntuvat siltä, kuin silmät aukeaisivat hetkeksi ja näkisi sen hetken kaiken väreissä. Siihen asti, kun kaikki on ollut harmaata tai mustaa mössöä. 

Takapakkeja tulee. Tämä on pitkä toipumisen tie. En tiedä toipuuko lopullisesti koskaan, sillä lääkärin puheista ymmärsin, että omani on helposti uusivaa sorttia. 

Haluaisin vain sanoa kaikille kanssa sairastajille "let's win these moth**f*ckers!" 

Masentuneen omaisille vinkkiä. Koettakaa olla tukena, vaikka se olisi vaikeaa. Jos ette itse jaksa, niin hakekaa tukea itsellenne. Näin ketju on vahvempi.

Voimia kaikille teille!

Sinulle, Surullinen ja sairas ihminen menneestä

Hei vaan.

En oikein tiedä mistä aloittaa, koska jätit minuun niin syvät railot, etten tiedä korjaannunko enää koskaan kokonaan. Revit rikki niin syvälle, että täydellinen parantuminen tuntuu mahdottomalta. Mutta se teki minusta sen mikä nyt olen. Kaikki ne tapahtuneet kaksitoista vuotta sitten, ovat vaikuttaneet taustalla koko ajan. Muistot haalenee, mutta jokin sisällä muistaa silti.

Nyt vuosien jälkeen ymmärrän, että olit hyvin sairas. Sinua piinasivat valtavan vahvat ja pimeät harhat ja mielesi oli täysin pirstaleina. Päihteet osallaan hukuttivat sinua ja masennus painoi olkapäillä.

Kaikki alkoi viattomasta pelipyynnöstä. Olin kyllä jo alkujaankin hieman epäileväinen sinua kohtaan, mutta koska olin naiivi ja hyväsydäminen silloin niin suostuin. En aavistanutkaan millaisen 1,5 vuoden helvetin minulle ja ystävälleni järjestäisit. En ollut siihen mennessä kokenut niin paljoa pelkoa, surua, tuskaa ja epätoivoa kuin sinä aikana minkä kimpussamme viihdyit. Itkin joka päivä monta kertaa vuoksesi.

Aluksi vaikutti siltä, että olit vain viattomasti ihastunut minuun ja ystävääni. Kuitenkin hyvin nopeasti kävi selväksi, ettei näin ollut. Uhkasit viedä henkesi, jos et saisi minulta suudelmaa. Itkin ja kieltäydyin, mutta varastit sen silti. Koko matkan kotiin koin kuvotusta. Se oli niin väärin.

Sitten pikkuhiljaa aloit soitella ja viestitellä. Uhkailit omalla hengelläsi, jos en vastannut riittävän nopeasti tai puhunut kanssasi useita tunteja puhelimessa. Pian kaikki kääntyi pakkomielteeksi ystävääni kohtaan ja yritit pakottaa minut suostuttelemaan ystäväni sinulle kumppaniksi. Et antanut meidän kummankaan nukkua. Olin niin väsynyt, että nukahdin kesken tunnin.

Kaikki paheni koko ajan. Luulimme, että voisimme auttaa sinua saamaan apua oloosi. Päivittäin uhkailit omalla hengelläsi. Joskus soitit yöllä itkuisia puheluita ja pakotit kuuntelemaan kun viiltelit itseäsi. Uhkasit tulla riistämään minun henkeni, jos en kuuntelisi kun tyydytit itseäsi. Vaikka itkin ja anelin, etten halua. Olin liian peloissani, jotta olisin voinut sulkea puhelimen. Etenkin kun tiesit missä asun. Muistan elävästi sen hetken kun muut juhlivat sisällä ja minä istuin itkemässä kanssasi puhelimessa. Kaatosateessa siellä romahtamaisillaan olevassa pihavajassa. Ystävät ihmettelivät missä olin. Se oli taas se tilanne silloinkin: asetit syyllisyyden hengestäsi minun harteilleni. Kuiskit kuinka olisi minun vikani, jos kuolisit. En uskaltanut lopettaa puhelua. Niin kuin en muinakaan päivinä. Luulen vahvasti, että tiesit sen.

Edelleen minulle palaa mieleen välillä ne hetket kun revin sinua alas näköalatornista, kun yritit hypätä sieltä usean metrin korkeudesta kivikkoon. Se hetki kun pakotit minut ja ystäväni autoon ja uhkasit ajaa kallion seinään. Tai kun pakotit meidät jäämään yöksi, valehtelemaan vanhemmillemme ja yritit itsemurhaa silmiemme edessä. Olin kauhuissani kun väkisin kaivoin sen kapselin suustasi ja takavarikoin veitsen sinulta. En nukkunut sinä yönä. Olimme vankeja.

Lopulta kerroit meille päivittäin harhoistasi ja yritit saada meidätkin uskomaan niihin pahoihin olentoihin, jotka sinua piinasivat. Kehoitit pakenemaan, jos tulet jossain vastaan, koska sinua oltiin käsketty murhaamaan meidät, jos tavataan.

Pelkäsin. Pelkäsin niin paljon. En uskaltanut liikkua yksin kaupungilla. Ne muut hyvät ystäväni saattoivat minua joka paikkaan. Ihan siltä varalta, etten olisi yksin, jos tulet vastaan. Olen heille kiitollinen siitä.

Tiedätkö miten epätoivoinen on kun yrittää hakea apua poliisilta, sinun vanhemmiltasi, koulukuraattorilta ja kukaan ei voi auttaa. Ei kukaan. Onneksi omat vanhempani ja tätini pelastivat meidät sinulta. Ja kaikesta huolimatta silti sitä mietti vuosia: kuka pelasti sinut vai hukuitko?

Nyt vasta vuosien jälkeen olen ymmärtänyt, että se tosiaan oli sairaus, joka sinua ohjaili. En voi vihata sinua. Lähinnä olen surullinen sinun ja perheesi puolesta. Jos me ulkopuolisina kärsimme näin ja saimme pysyviä vammoja henkiselle puolelle niin se on varmasti pientä siihen verrattuna millaisia vaurioita sinä itse ja perheesi olette sairauksiesi vuoksi saaneet.

Se mikä edelleen ihmetyttää on se, miten ihmeessä onnistuin salaamaan kaiken niin pitkään läheisiltäni? Kai se on se pelko mikä saa suojelemaan lähimpiään.

Vaikka pystyn jo hyväksymään kaiken osaksi historiaani, silti en vain ymmärrä miksi nämä tapahtuivat.

Terveisin, se viallinen viaton tyttö

Oh, my... Hei, te kaikki kauhistelijat!

"Voi, ei miten huono äiti tuo on, kun se syöttää lapselleen unilääkettä!" * Ihan miten asian haluaa tulkita. Jos herkkä lapsi on ...