perjantai 12. toukokuuta 2017

Sinulle, Surullinen ja sairas ihminen menneestä

Hei vaan.

En oikein tiedä mistä aloittaa, koska jätit minuun niin syvät railot, etten tiedä korjaannunko enää koskaan kokonaan. Revit rikki niin syvälle, että täydellinen parantuminen tuntuu mahdottomalta. Mutta se teki minusta sen mikä nyt olen. Kaikki ne tapahtuneet kaksitoista vuotta sitten, ovat vaikuttaneet taustalla koko ajan. Muistot haalenee, mutta jokin sisällä muistaa silti.

Nyt vuosien jälkeen ymmärrän, että olit hyvin sairas. Sinua piinasivat valtavan vahvat ja pimeät harhat ja mielesi oli täysin pirstaleina. Päihteet osallaan hukuttivat sinua ja masennus painoi olkapäillä.

Kaikki alkoi viattomasta pelipyynnöstä. Olin kyllä jo alkujaankin hieman epäileväinen sinua kohtaan, mutta koska olin naiivi ja hyväsydäminen silloin niin suostuin. En aavistanutkaan millaisen 1,5 vuoden helvetin minulle ja ystävälleni järjestäisit. En ollut siihen mennessä kokenut niin paljoa pelkoa, surua, tuskaa ja epätoivoa kuin sinä aikana minkä kimpussamme viihdyit. Itkin joka päivä monta kertaa vuoksesi.

Aluksi vaikutti siltä, että olit vain viattomasti ihastunut minuun ja ystävääni. Kuitenkin hyvin nopeasti kävi selväksi, ettei näin ollut. Uhkasit viedä henkesi, jos et saisi minulta suudelmaa. Itkin ja kieltäydyin, mutta varastit sen silti. Koko matkan kotiin koin kuvotusta. Se oli niin väärin.

Sitten pikkuhiljaa aloit soitella ja viestitellä. Uhkailit omalla hengelläsi, jos en vastannut riittävän nopeasti tai puhunut kanssasi useita tunteja puhelimessa. Pian kaikki kääntyi pakkomielteeksi ystävääni kohtaan ja yritit pakottaa minut suostuttelemaan ystäväni sinulle kumppaniksi. Et antanut meidän kummankaan nukkua. Olin niin väsynyt, että nukahdin kesken tunnin.

Kaikki paheni koko ajan. Luulimme, että voisimme auttaa sinua saamaan apua oloosi. Päivittäin uhkailit omalla hengelläsi. Joskus soitit yöllä itkuisia puheluita ja pakotit kuuntelemaan kun viiltelit itseäsi. Uhkasit tulla riistämään minun henkeni, jos en kuuntelisi kun tyydytit itseäsi. Vaikka itkin ja anelin, etten halua. Olin liian peloissani, jotta olisin voinut sulkea puhelimen. Etenkin kun tiesit missä asun. Muistan elävästi sen hetken kun muut juhlivat sisällä ja minä istuin itkemässä kanssasi puhelimessa. Kaatosateessa siellä romahtamaisillaan olevassa pihavajassa. Ystävät ihmettelivät missä olin. Se oli taas se tilanne silloinkin: asetit syyllisyyden hengestäsi minun harteilleni. Kuiskit kuinka olisi minun vikani, jos kuolisit. En uskaltanut lopettaa puhelua. Niin kuin en muinakaan päivinä. Luulen vahvasti, että tiesit sen.

Edelleen minulle palaa mieleen välillä ne hetket kun revin sinua alas näköalatornista, kun yritit hypätä sieltä usean metrin korkeudesta kivikkoon. Se hetki kun pakotit minut ja ystäväni autoon ja uhkasit ajaa kallion seinään. Tai kun pakotit meidät jäämään yöksi, valehtelemaan vanhemmillemme ja yritit itsemurhaa silmiemme edessä. Olin kauhuissani kun väkisin kaivoin sen kapselin suustasi ja takavarikoin veitsen sinulta. En nukkunut sinä yönä. Olimme vankeja.

Lopulta kerroit meille päivittäin harhoistasi ja yritit saada meidätkin uskomaan niihin pahoihin olentoihin, jotka sinua piinasivat. Kehoitit pakenemaan, jos tulet jossain vastaan, koska sinua oltiin käsketty murhaamaan meidät, jos tavataan.

Pelkäsin. Pelkäsin niin paljon. En uskaltanut liikkua yksin kaupungilla. Ne muut hyvät ystäväni saattoivat minua joka paikkaan. Ihan siltä varalta, etten olisi yksin, jos tulet vastaan. Olen heille kiitollinen siitä.

Tiedätkö miten epätoivoinen on kun yrittää hakea apua poliisilta, sinun vanhemmiltasi, koulukuraattorilta ja kukaan ei voi auttaa. Ei kukaan. Onneksi omat vanhempani ja tätini pelastivat meidät sinulta. Ja kaikesta huolimatta silti sitä mietti vuosia: kuka pelasti sinut vai hukuitko?

Nyt vasta vuosien jälkeen olen ymmärtänyt, että se tosiaan oli sairaus, joka sinua ohjaili. En voi vihata sinua. Lähinnä olen surullinen sinun ja perheesi puolesta. Jos me ulkopuolisina kärsimme näin ja saimme pysyviä vammoja henkiselle puolelle niin se on varmasti pientä siihen verrattuna millaisia vaurioita sinä itse ja perheesi olette sairauksiesi vuoksi saaneet.

Se mikä edelleen ihmetyttää on se, miten ihmeessä onnistuin salaamaan kaiken niin pitkään läheisiltäni? Kai se on se pelko mikä saa suojelemaan lähimpiään.

Vaikka pystyn jo hyväksymään kaiken osaksi historiaani, silti en vain ymmärrä miksi nämä tapahtuivat.

Terveisin, se viallinen viaton tyttö

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Oh, my... Hei, te kaikki kauhistelijat!

"Voi, ei miten huono äiti tuo on, kun se syöttää lapselleen unilääkettä!" * Ihan miten asian haluaa tulkita. Jos herkkä lapsi on ...