Tämä on
minulle taustani takia hyvin vaikea aihe. Lähinnä, koska en ole ollut niin
sinut itseni kanssa kuin ehkä olisi pitänyt. Tässä kerrotaan vain minun omia
näkemyksiäni aiheesta. Mutta hei, hieman kevyempää aihetta tähän väliin. Joskin
paljon minun päässäni pyörinyttä.
Polyamoria
tuntuu monelle tarkoittavan perverssejä orgioita ja ihmisiä, jotka haluavat
naida kaikkea mikä liikkuu ja purjehtia avioliiton satamaan joukolla. Se yksi
mies ja kymmenen naista. Hei, ihmiset oikeasti. Kannattaa tutustua käsitteisiin
ennen kuin vetää johtopäätöksiä.
Itselleni
polyamoria tarkoittaa sitä, että on mahdollista rakastua moneen ihmiseen
kumppani tasolla henkisesti. Se ei automaattisesti tarkoita moniavioisuutta tai
pettämisiä. Useimmat polyamorikot valitsevat monogamian (yksiavioisuuden)
polygamian sijaan (moniavioisuus). Elämä yhden ihmisen kanssa on aina valinta.
Olit suuntaumukseltasi millainen tahansa. Elämä jo itsessään on pelkkää
valintaa eri asioiden välillä.
Polyamorikot
ovat aina yhtä valikoivia kuin ns. normiheterot, -homot, -lesbot tai -bit.
Polyamorikoilta kuin sattumoisin löytyy myös tuo seksuaalinen suuntaumus mikä
on joku noista yllämainituista. Voi olla esim. polyamorinen hetero,
polyamorinen homo tai vaikka polyamorinen aseksuaali.
Historiaa,
kun katsellaan taakse päin, niin yksiavioisuus keksittiin vasta kun
maanviljelys alkoi. Ja jos totta puhutaan, niin moniavioisuus ei ole vieläkään
minnekään hävinnyt. Sitä on, mutta se on vähemmistönä ja epävirallista.
Toisaalta, kun kyse on yksittäisen ihmisen rakkauselämästä (enkä tällä tarkoita
seksiä) niin onko sillä epävirallisuudella väliä, jos kaikki osapuolet ovat
onnellisia?
Rakkaus
itsessään on syvää toisesta ihmisestä välittämistä. Jos ihminen kykenee
muutenkin rakastamaan monella eri tavalla montaa ihmistä, niin miksi ei
kumppanitasolla useampaa? Esimerkkinä rakkaus lapsiaan kohtaan tai ystävyys
useamman kanssa. Nuokin ovat vain rakkauden erilaisia muotoja.
Omasta
elämästäni hieman. Olen havahtunut siihen, että olen polyamorinen heterosävytteinen demiseksuaali, vasta
tässä lähivuosina. Minä, kolmekymppinen nainen, aloin vasta nyt löytämään
itseäni. Meni kauan aikaa tunnustaa se ja avata niitä traumoja mitä varjomies
aiheutti. Sitä ennen koin olevani vain viallinen petturi ja outo. Ne syvät
tunteet joitakin ihmisiä kohtaan, kun eivät välttämättä katoa, vaikka häntä ei
näkisi vuosiin ja kun pitkästä aikaa tavataan niin puskevat vahvasti pintaan.
Siitä huolimatta, että rakastan omaa aviomiestäni. Eikä se ole aviomieheltäni
pois, koska olen niin päättänyt. Näihin ihmisiin se on lähinnä platonista
rakkautta. Voiko ihminen olla viallinen petturi, jos vain sattuu olemaan suuri
sydän, jonne mahtuu paljon rakkautta? Voiko rakkautta olla maailmassa liikaa?
Miksi minulla on tarve määritellä seksuaalisuuteni näin tarkasti? Koska olen aina tuntenut itseni kummajaiseksi. Ja hei, libidoni on matala. Vaikka olen polyamorinen (tai multiamorinen/polyseksuaali ihan miten haluaa kutsua), se ei tee minusta nymphomaania. Samalla haluan valoittaa myös tuota termiä demiseksuaali. En kykene seksuaaliseen toimintaan, jos minulla ei ole riittävän vahvaa luottamus- ja tunnepohjaa ihmiseen. Yhden illan jutut on näin ollen kokonaan pois listaltani, kun en vaan kykene siihen. Mikäli koen ettei ole tarpeeksi vahvaa tunnesidettä niin koen kosketuksen epämukavana ja tulee luontainen reaktio vetäytyä.
Olen
onnellinen, että ihmisiä on erilaisia. Ja sekin on tullut pikkuhiljaa esiin,
että miten monimutkaisia oikeastaan nuo ihmisen rakkaussuuntaukset ovat. Niissä
on paljon piirteitä ja vivahteita. Ei ole vain heteroita, homoja ja bi:tä.
Esimerkkinä älykkyydestä viehtyvä polyamorinen bi, joka on valinnut monogamian.
Tämä hänelle itselleen. Muulle maailmalle tuo ihminen on vain bi.