perjantai 12. toukokuuta 2017

"Hello, darkness, my old friend."

Ajattelin kirjoittaa itse masennuksesta. Siitä oliosta sisälläni, joka lopulta johti tämän blogin perustamiseen. Olen aina tavalla tai toisella purkanut oloani kirjoittamalla. Tällä kertaa blogi on se pohja jonne purkaa mietteitä.

Kuten on monesti sanottu, masennus ei näy päälle päin välttämättä ulkopuolisille ollenkaan. Sen kauniin elinvoimaisen hymyn takana saattaa olla tummaan varjoon kiedottu panttivanki. Sillä niin se masennus tekee. Kietoo ihmisen mustaan huntuun, pyyhkii muistoja, vääristää tunteita tai jopa lukitsee laatikkoon ja rikkoo sähköisen lukon. Se voi lamaannuttaa ja saada ennen niin energisen ihmisen tuijottamaan tuntikausia seinään, kun ei vain ole voimaa tehdä muuta. Se saa uupumaan niin, ettei mikään unimäärä tunnu riittävän. Yhtäkkiä huomaakin olevansa koukussa unihiekkaan. Usein masennus myös varastaa ja pihtaa uhrin unihiekkoja. Tällöin on totaalisen väsynyt, mutta ei pysty nukkumaan. Uni ei vain tule ja sitten heräilee vähän väliä. Masennus, mörkönä harrastaa painajaisten kutsumista ja ikävien ajatusten syöttämistä mielen syövereihin. Ne ajatukset eivät ole omia ja silti ne ovat niin pelottavia ja ahdistavia. Olo tuntuu sekavalta ja pään sisällä myllertää taistelu.

Ärsyttävintä on se, että pienikin kuormitus saattaa tehdä sen, että uupuu niin ettei pysty enää loppupäivästä mihinkään vaativampaan. Se on niin turhauttavaa. Kuormitus, miten sitä voisi vähentää, kun koskaan ei tiedä ennakkoon paljonko sitä juuri tänään kestää. Joskus aamulla saattaa olla ihan ok olo ja sitä innostuu tekemään jotain, mutta jo puolen päivän aikaan haluaisi sulkeutua jonnekin kyhjöttämään. Joskus koko päivä menee hyvin ja jaksaa sen kuormituksen mikä tulee.

 Pahimmillaan uhri häviää taistelun ja tukehtuu. Kun niin tapahtuu loppuu ihmisen taival. Joskus joku ehtii viime hetkillä pelastua. Ainakin hetkeksi. 

Masennus on siitä kavala, kun se hiipii niskaan salaa. Se ehtii ottaa tukevan otteen hartioilta ennen kuin sen havaitsee. Joskus vain ihmettelee miksi niin väsyttää ja mikään ei tunnu miltään. Miksi en tunne iloa enkä välttämättä edes suruakaan. Asioista tulee yhden tekeviä ja merkityksettömiä. Joskus pienikin asia voi romahduttaa hennon, kulutetun kortti pakan ja silloin putoaa kuiluun. Se haurastunut pohja pettää alta ja ihminen saattaa ymmärtää, ettei kaikki ole enää hyvin.

Se hetki jolloin havahduin itse, ettei kaikki ole kunnossa, tuli neuvolassa. Ystävällinen neuvolan täti sanoi lyhyen lauseen, josta ymmärsin ettei minun tarvitse olla liian vahva. "kun teillä on nuo erityislapset." Ystävä kuvailikin minua pahimman vaiheen aikana sanoin "liian pieni nokare voita, liian suurella leivällä." Pahin romahdus tapahtui ihan vain pienimmän rokotuskäynnillä, kun sama neuvolan täti kysyi ihan vain "miten olet voinut?" Siitä seurasi sitten valtava itkuinen ryöppy ja oli vaikea lopettaa sitä vollottamista. Nämä ovat olleet itselleni ne pienet asiat, jotka havahduttivat siihen etten ole kunnossa. 

Viime syksy oli minulle vaikea. Tuntui, ettei kehdannut pyytää apua, saanut sitä kun tarvitsi ja ei oikeastaan ollut edes voimia. Arki on meillä muutenkin normaalia haasteellisempaa, mutta nyt se tuntui erityisen raskaalta. Minulla on musta aukko marraskuun ja joulukuun ajalta. Tammikuulta on harmaita muistoja. Muistoja on oikeastaan taas vasta siitä kohtaa kun lääkitys alkoi kunnolla toimia helmikuun alussa. Yksittäisiä isompia juttuja on jäänyt mieleen, kuten influenssa ja uusivuosi. Kaikki muu on mustaa mössöä. Vähän kuin tavaroita kauhoisi tervakuopasta. 

Sitten ne masennuksen syöttämät ajatukset. Henkilökohtaisesti koin ne ahdistavina ja epämukavina. Tunnistin, etteivät ne ole normaaleja minulle tyypillisiä ajatuksia. Esimerkkinä kun ajelin autolla aurinkoisena päivänä ja yhtäkkiä vain päähän pulpahti jostain ajatus "hyvä päivä kuolla." Säikähdin itsekin ajatusta. Näitä vastaavia oli aluksi harvakseltaan, mutta mitä pahemmaksi tilanne meni, sen useammin ja rankempina niitä tuli. Olo oli ahdistunut. Koin itseni vialliseksi. Kuin tietokone, johon oli iskenyt virus. 

Tähänkin sairauteen liittyy aaltoilua. Ihan kuin muihinkin mm. fyysisiinkin sairauksiin. On parempia päiviä ja on pahempia päiviä. Pahimpana päivänä ei olisi pystynyt nousemaan sängystä. Ei jaksanut harjata hiuksia ja hampaita tai vaihtaa yöpaitaa pois. Sitä vain veti toppahousut ja takin yöpaidan päälle. Raahasi lapset kouluun ja makasi koulun ajan sohvalla. Hyvänä päivänä jaksoi, vaikka leipoa, mutta silloinkin energia ja jaksaminen kuluivat hyvin nopeasti loppuun. Joka päivälle oli eri määrä lusikoita ja kun ne loppuivat, iski lamaannus tai epätoivoinen tarve vain päästä nukkumaan. 

Itselläni ovat hoidot koko ajan käynnissä. Olen kokenut psykoterapian ja lääkkeiden auttavan. Ne hetket jolloin koen voivani paremmin, ovat pieniä arkisia juttuja. Tuntui suurelta saavutukselta ja ihmeelliseltä, kun jaksoin taas haravoida pienen alueen pihaa. Tai kun toisena päivänä huomasin taas aidosti riemastuvani siitä, että lapset leikkivät hetken sovussa. Ne pienet hetket, jolloin kokee voivansa hieman paremmin, tuntuvat olevan aarteita tällä toipumisen tiellä. On ollut erikoista huomata miten niin arkiset asiat tuntuvat siltä, kuin silmät aukeaisivat hetkeksi ja näkisi sen hetken kaiken väreissä. Siihen asti, kun kaikki on ollut harmaata tai mustaa mössöä. 

Takapakkeja tulee. Tämä on pitkä toipumisen tie. En tiedä toipuuko lopullisesti koskaan, sillä lääkärin puheista ymmärsin, että omani on helposti uusivaa sorttia. 

Haluaisin vain sanoa kaikille kanssa sairastajille "let's win these moth**f*ckers!" 

Masentuneen omaisille vinkkiä. Koettakaa olla tukena, vaikka se olisi vaikeaa. Jos ette itse jaksa, niin hakekaa tukea itsellenne. Näin ketju on vahvempi.

Voimia kaikille teille!

Sinulle, Surullinen ja sairas ihminen menneestä

Hei vaan.

En oikein tiedä mistä aloittaa, koska jätit minuun niin syvät railot, etten tiedä korjaannunko enää koskaan kokonaan. Revit rikki niin syvälle, että täydellinen parantuminen tuntuu mahdottomalta. Mutta se teki minusta sen mikä nyt olen. Kaikki ne tapahtuneet kaksitoista vuotta sitten, ovat vaikuttaneet taustalla koko ajan. Muistot haalenee, mutta jokin sisällä muistaa silti.

Nyt vuosien jälkeen ymmärrän, että olit hyvin sairas. Sinua piinasivat valtavan vahvat ja pimeät harhat ja mielesi oli täysin pirstaleina. Päihteet osallaan hukuttivat sinua ja masennus painoi olkapäillä.

Kaikki alkoi viattomasta pelipyynnöstä. Olin kyllä jo alkujaankin hieman epäileväinen sinua kohtaan, mutta koska olin naiivi ja hyväsydäminen silloin niin suostuin. En aavistanutkaan millaisen 1,5 vuoden helvetin minulle ja ystävälleni järjestäisit. En ollut siihen mennessä kokenut niin paljoa pelkoa, surua, tuskaa ja epätoivoa kuin sinä aikana minkä kimpussamme viihdyit. Itkin joka päivä monta kertaa vuoksesi.

Aluksi vaikutti siltä, että olit vain viattomasti ihastunut minuun ja ystävääni. Kuitenkin hyvin nopeasti kävi selväksi, ettei näin ollut. Uhkasit viedä henkesi, jos et saisi minulta suudelmaa. Itkin ja kieltäydyin, mutta varastit sen silti. Koko matkan kotiin koin kuvotusta. Se oli niin väärin.

Sitten pikkuhiljaa aloit soitella ja viestitellä. Uhkailit omalla hengelläsi, jos en vastannut riittävän nopeasti tai puhunut kanssasi useita tunteja puhelimessa. Pian kaikki kääntyi pakkomielteeksi ystävääni kohtaan ja yritit pakottaa minut suostuttelemaan ystäväni sinulle kumppaniksi. Et antanut meidän kummankaan nukkua. Olin niin väsynyt, että nukahdin kesken tunnin.

Kaikki paheni koko ajan. Luulimme, että voisimme auttaa sinua saamaan apua oloosi. Päivittäin uhkailit omalla hengelläsi. Joskus soitit yöllä itkuisia puheluita ja pakotit kuuntelemaan kun viiltelit itseäsi. Uhkasit tulla riistämään minun henkeni, jos en kuuntelisi kun tyydytit itseäsi. Vaikka itkin ja anelin, etten halua. Olin liian peloissani, jotta olisin voinut sulkea puhelimen. Etenkin kun tiesit missä asun. Muistan elävästi sen hetken kun muut juhlivat sisällä ja minä istuin itkemässä kanssasi puhelimessa. Kaatosateessa siellä romahtamaisillaan olevassa pihavajassa. Ystävät ihmettelivät missä olin. Se oli taas se tilanne silloinkin: asetit syyllisyyden hengestäsi minun harteilleni. Kuiskit kuinka olisi minun vikani, jos kuolisit. En uskaltanut lopettaa puhelua. Niin kuin en muinakaan päivinä. Luulen vahvasti, että tiesit sen.

Edelleen minulle palaa mieleen välillä ne hetket kun revin sinua alas näköalatornista, kun yritit hypätä sieltä usean metrin korkeudesta kivikkoon. Se hetki kun pakotit minut ja ystäväni autoon ja uhkasit ajaa kallion seinään. Tai kun pakotit meidät jäämään yöksi, valehtelemaan vanhemmillemme ja yritit itsemurhaa silmiemme edessä. Olin kauhuissani kun väkisin kaivoin sen kapselin suustasi ja takavarikoin veitsen sinulta. En nukkunut sinä yönä. Olimme vankeja.

Lopulta kerroit meille päivittäin harhoistasi ja yritit saada meidätkin uskomaan niihin pahoihin olentoihin, jotka sinua piinasivat. Kehoitit pakenemaan, jos tulet jossain vastaan, koska sinua oltiin käsketty murhaamaan meidät, jos tavataan.

Pelkäsin. Pelkäsin niin paljon. En uskaltanut liikkua yksin kaupungilla. Ne muut hyvät ystäväni saattoivat minua joka paikkaan. Ihan siltä varalta, etten olisi yksin, jos tulet vastaan. Olen heille kiitollinen siitä.

Tiedätkö miten epätoivoinen on kun yrittää hakea apua poliisilta, sinun vanhemmiltasi, koulukuraattorilta ja kukaan ei voi auttaa. Ei kukaan. Onneksi omat vanhempani ja tätini pelastivat meidät sinulta. Ja kaikesta huolimatta silti sitä mietti vuosia: kuka pelasti sinut vai hukuitko?

Nyt vasta vuosien jälkeen olen ymmärtänyt, että se tosiaan oli sairaus, joka sinua ohjaili. En voi vihata sinua. Lähinnä olen surullinen sinun ja perheesi puolesta. Jos me ulkopuolisina kärsimme näin ja saimme pysyviä vammoja henkiselle puolelle niin se on varmasti pientä siihen verrattuna millaisia vaurioita sinä itse ja perheesi olette sairauksiesi vuoksi saaneet.

Se mikä edelleen ihmetyttää on se, miten ihmeessä onnistuin salaamaan kaiken niin pitkään läheisiltäni? Kai se on se pelko mikä saa suojelemaan lähimpiään.

Vaikka pystyn jo hyväksymään kaiken osaksi historiaani, silti en vain ymmärrä miksi nämä tapahtuivat.

Terveisin, se viallinen viaton tyttö

Työpaikkakiusaajalle

Hei!

Tiedätkö miltä tuntuu tulla kiusatuksi? Jos tiedät niin ihmettelen syvästi miksi olet itse sellaiseen alentunut. Jos et niin minäpä kerron mitä kaikkea sinun minua kohtaan syytämäsi halveksunta aiheutti.

Aluksi olit minulle ystävällinen ja sait tuntemaan oloni hyväksytyksi ja osaksi porukkaa. Olin iloinen kun olin löytänyt niin hyvän työyhteisön. Olin itse vasta opiskelija silloin ja sinä olit harjoitteluni ohjaaja. Ensimmäinen harjoittelu sujui hyvin ja ehdin jo hieman toivoa, että tuossa voisi olla pieni ystävyyden alku. Minun oli tarkoitus suorittaa toinen harjoittelu syksyllä ennen valmistumista, joten valitsin sinut ohjaajakseni, koska sujuihan kaikki niin hyvin nytkin.

Sitten minua pyydettiin töihin kesäksi. Olin niin iloinen, koska pidän todella työstäni ja tämä oli se mistä olin pitkään haaveillut. Oikea unelmaduuni hyvässä porukassa. Tässä kohtaa huomasin jotain pientä muutosta. Et toivottanutkaan minua tervetulleeksi vaan jupisit jotain selän takana. Ohitin sen olan kohautuksella ja ajattelin, että oli varmasti huono päivä vain. Muilta sain lämpimän vastaanoton.

Kesä kului tiukasti työn pyörteissä. Pikkuhiljaa käytöksesi muuttui minua kohtaan kylmemmäksi ja epäasiallisemmaksi. Aloit piikittelemään enemmän ja enemmän. Ne kylmät, halveksuvat sivallukset tulivat niin yllätyksenä, etten tiennyt miten suhtautua. Ajattelin, että sinulla on rankkaa ja koetin ymmärtää. Tosiasiassa en ymmärtänyt miksi juuri minulle olit niin ilkeä. Et puhunut minulle enää ystävälliseen sävyyn vain hyvin kylmän kolkosti.

Sitten koitti se ilta ennen harjoittelun alkua. Kesätyö oli jo loppu ja olin saanut lomailla pari viikkoa. Olin kesän jäljiltä ahdistunut ja pelkäsin harjoittelua. Kesän loppua kohden olit onnistunut murtamaan henkistä minääni jo niin paljon, että minulle iski nieluun lukkotila. En pystynyt nielemään. Kaikki nieleminen oli vaikeaa ja ahdisti. En pystynyt syömään, vaikka halusin. Seuraavana aamuna olin paniikissa ja vaati melkoista itsehillintää ajaa töihin.

Harjoittelu sujui huonosti. Haukuit minua työtovereiden kuullen. Nolasit ja nöyryytit asiakkaiden edessä. Kuiskit koko sen 7 viikkoa korvaani, että olen kelvoton enkä tule ikinä olemaan osa tiimiä. Kaikki minkä tein, tein täysin väärin, vaikka olisin tehnyt juuri niin kuin olit opastanut ja näyttänyt. Puhuit minusta pahaa selkäni takana. Kerran sinut yllätin ja kuulin suuren osan keskustelua. Olisin voinut itkeä ja häipyä, mutta en tehnyt niin. Olit saanut toisenkin ohjaajan uskomaan, että olin huono. Eristit minut työyhteisöstä. Koko harjoittelun olo oli kuin veresnahalle piiskatulla koiralla.

Loppuharjoittelusta en enää edes
uskaltanut olla omatoiminen ja vetäydyin.  Voin niin huonosti, että näin jatkuvasti painajaisia. Minua närästi niin, että tuntui jatkuvasti kuin olisi oksennus suussa. Laihduin pelkästään siinä ajassa viisi kiloa. Kehoani alkoivat piinaamaan jatkuvat elohiiret ympäriinsä. Niitä saattoi tulla isoihinkin lihaksiin ja neljäkymmentä päivässä pahimmillaan. Elin apteekin nutridrinkeillä (korvausravinto), kun en pystynyt nielemään.

Harjoittelu loppui ja kerroit minulle, että mielestäsi minun ei pitäisi päästä läpi. Toinen ohjaaja oli sitä mieltä, että välttävästi. Joten valmistuin. Sain muilta työkavereilta kehuja, että hoidan hommat hyvin. En enää kyennyt uskomaan. Olin romuna. Itkin opettajalle tapaamisessa pieleen mennyttä harjoittelua.

Minua kuitenkin pyydettiin töihin jatkamaan samaan paikkaan, vaikken enää ymmärtänyt miksi, koska olinhan niin huono ja kelvoton. Suostuin, koska siellä oli kuitenkin paljon ihania ihmisiä töissä ja työ oli minulle mieluista.

Jatkoit käytöstäsi aina kun vain satuimme samaan työvuoroon. Välttelin joutumasta kanssasi samaan aikaan tauolle ja koin valtavaa ahdistusta, jos jouduin työskentelemään samassa huoneessa kanssasi.

Samaan aikaan jouduin psykosomaattisten oireiden takia vatsalaukuntähystykseen, enmg tutkimukseen, röntgeniin, verikokeisiin ja sain keskenmenon. Suljettiin pois erilaisia vaihtoehtoja mistä oireet saattoivat johtua. Laihduin lisää. Yhteensä 10 kiloa. Painoin alimmillani 45kg mikä on aivan liian vähän 165cm pitkälle ihmiselle.

Töissä ihmiset ihmettelivät laihtumistani ja vaikeaa, hidasta syömistä. Aloin välttelemään yhteisiä ruokailuhetkiä. Söin mieluiten yksin. Nielemislukko kesti 1,5 vuotta ennen kuin helpotti.

Lopulta en enää kestänyt vaan vaihdoin työpaikkaa. Olin helpottunut. Tämän jälkeen pikkuhiljaa fyysiset oireet alkoivat helpottaa ja täysin romuksi mennyt itsetunto ammatillista itsetuntoa myöden korjaantua. Sain tehdä valtavan työn itseni kanssa, että olen edelleen tässä.

En tiedä mikä tilanne sinulla oli silloin elämässäsi. Sen tiedän, että oli vaikeaa. Sitä en ymmärrä miksi aikuinen ihminen kiusaa toisen henkihieveriin. Samaan aikaan kun kärsin töissä, minulla oli kotona hoidettavana kaksi pientä alle 3v. erityislasta. Minua eniten harmittaa se, etten muista tuosta vuodesta mitään muuta kuin sen ahdistuksen ja sinut. Koko sen kärsimyksen, mutten sitä miten minun rakkaat lapseni kasvoivat. Menetin heidän elämästään vuoden.

Terveisin, tasavertainen työtoverisi

Alkupuhe

Tämä blogi on matka mieleni ja elämäni synkkiin, vaikeisiin tai pitkää pohdiskelua vaatineisiin tapahtumiin ja ajatuksiin. Blogiin saattaa eksyä myös kevyempääkin luettavaa.

Blogi toimii itselleni terapian välineenä, jota kautta saan purettua kaikkea raskasta ja vähemmän raskasta minua mietityttänyt huttua, jota nyt vaan on sattunut eteen tulemaan. Pohdin blogissa myös havaintoja itsestäni ja meitä kaikkia ympäröivästä maailmasta.Tekstit eivät ole kronologisessa järjestyksessä ja käsittelevät omia kokemuksiani ja oikeita tapahtumia. Ihan sitä millaisia tunteita ne ovat herättäneet ja mitä olen niihin liittyville henkilöille halunnut aina sanoa, muttei ole voimia siihen ollut. Tekstit ovat koko elämäni ajalta. Eivät pelkästään nykyhetkeä. Kirjoittelen tekstejä eri aiheiden pohjalta sen mukaan mikä sillä hetkellä juuri on se asia mikä tuntuu hyvältä purkaa sanoiksi.

Pieni esittely itsestäni. Olen kolmekymppinen kolmen erityislapsen lapsen äiti ja erittäin eläinrakas. Sairastuin masennukseen, kun en vain enää jaksanut ilman apuja kaikkea sitä huonoa onnea. Nyt minulla on lääkitys ja terapiaa apuna kaikkien niiden rakkaiden läheisten ja ystävien tuen lisäksi. Pikkuhiljaa tästä eteen päin. Valoa löytyy jo elämästä paljon siihen verrattuna mitä se on ollut.

"Se ei ole kenenkään vika. Se on vain surkeiden sattumusten sarjaa. Miltä tuntuu, kun kaikki menee aina jollain tavoin pieleen?"

Oh, my... Hei, te kaikki kauhistelijat!

"Voi, ei miten huono äiti tuo on, kun se syöttää lapselleen unilääkettä!" * Ihan miten asian haluaa tulkita. Jos herkkä lapsi on ...