Kuten on monesti sanottu, masennus ei näy päälle päin välttämättä ulkopuolisille ollenkaan. Sen kauniin elinvoimaisen hymyn takana saattaa olla tummaan varjoon kiedottu panttivanki. Sillä niin se masennus tekee. Kietoo ihmisen mustaan huntuun, pyyhkii muistoja, vääristää tunteita tai jopa lukitsee laatikkoon ja rikkoo sähköisen lukon. Se voi lamaannuttaa ja saada ennen niin energisen ihmisen tuijottamaan tuntikausia seinään, kun ei vain ole voimaa tehdä muuta. Se saa uupumaan niin, ettei mikään unimäärä tunnu riittävän. Yhtäkkiä huomaakin olevansa koukussa unihiekkaan. Usein masennus myös varastaa ja pihtaa uhrin unihiekkoja. Tällöin on totaalisen väsynyt, mutta ei pysty nukkumaan. Uni ei vain tule ja sitten heräilee vähän väliä. Masennus, mörkönä harrastaa painajaisten kutsumista ja ikävien ajatusten syöttämistä mielen syövereihin. Ne ajatukset eivät ole omia ja silti ne ovat niin pelottavia ja ahdistavia. Olo tuntuu sekavalta ja pään sisällä myllertää taistelu.
Ärsyttävintä on se, että pienikin kuormitus saattaa tehdä sen, että uupuu niin ettei pysty enää loppupäivästä mihinkään vaativampaan. Se on niin turhauttavaa. Kuormitus, miten sitä voisi vähentää, kun koskaan ei tiedä ennakkoon paljonko sitä juuri tänään kestää. Joskus aamulla saattaa olla ihan ok olo ja sitä innostuu tekemään jotain, mutta jo puolen päivän aikaan haluaisi sulkeutua jonnekin kyhjöttämään. Joskus koko päivä menee hyvin ja jaksaa sen kuormituksen mikä tulee.
Ärsyttävintä on se, että pienikin kuormitus saattaa tehdä sen, että uupuu niin ettei pysty enää loppupäivästä mihinkään vaativampaan. Se on niin turhauttavaa. Kuormitus, miten sitä voisi vähentää, kun koskaan ei tiedä ennakkoon paljonko sitä juuri tänään kestää. Joskus aamulla saattaa olla ihan ok olo ja sitä innostuu tekemään jotain, mutta jo puolen päivän aikaan haluaisi sulkeutua jonnekin kyhjöttämään. Joskus koko päivä menee hyvin ja jaksaa sen kuormituksen mikä tulee.
Pahimmillaan uhri häviää taistelun ja tukehtuu. Kun niin tapahtuu loppuu ihmisen taival. Joskus joku ehtii viime hetkillä pelastua. Ainakin hetkeksi.
Masennus on siitä kavala, kun se hiipii niskaan salaa. Se ehtii ottaa tukevan otteen hartioilta ennen kuin sen havaitsee. Joskus vain ihmettelee miksi niin väsyttää ja mikään ei tunnu miltään. Miksi en tunne iloa enkä välttämättä edes suruakaan. Asioista tulee yhden tekeviä ja merkityksettömiä. Joskus pienikin asia voi romahduttaa hennon, kulutetun kortti pakan ja silloin putoaa kuiluun. Se haurastunut pohja pettää alta ja ihminen saattaa ymmärtää, ettei kaikki ole enää hyvin.
Se hetki jolloin havahduin itse, ettei kaikki ole kunnossa, tuli neuvolassa. Ystävällinen neuvolan täti sanoi lyhyen lauseen, josta ymmärsin ettei minun tarvitse olla liian vahva. "kun teillä on nuo erityislapset." Ystävä kuvailikin minua pahimman vaiheen aikana sanoin "liian pieni nokare voita, liian suurella leivällä." Pahin romahdus tapahtui ihan vain pienimmän rokotuskäynnillä, kun sama neuvolan täti kysyi ihan vain "miten olet voinut?" Siitä seurasi sitten valtava itkuinen ryöppy ja oli vaikea lopettaa sitä vollottamista. Nämä ovat olleet itselleni ne pienet asiat, jotka havahduttivat siihen etten ole kunnossa.
Viime syksy oli minulle vaikea. Tuntui, ettei kehdannut pyytää apua, saanut sitä kun tarvitsi ja ei oikeastaan ollut edes voimia. Arki on meillä muutenkin normaalia haasteellisempaa, mutta nyt se tuntui erityisen raskaalta. Minulla on musta aukko marraskuun ja joulukuun ajalta. Tammikuulta on harmaita muistoja. Muistoja on oikeastaan taas vasta siitä kohtaa kun lääkitys alkoi kunnolla toimia helmikuun alussa. Yksittäisiä isompia juttuja on jäänyt mieleen, kuten influenssa ja uusivuosi. Kaikki muu on mustaa mössöä. Vähän kuin tavaroita kauhoisi tervakuopasta.
Sitten ne masennuksen syöttämät ajatukset. Henkilökohtaisesti koin ne ahdistavina ja epämukavina. Tunnistin, etteivät ne ole normaaleja minulle tyypillisiä ajatuksia. Esimerkkinä kun ajelin autolla aurinkoisena päivänä ja yhtäkkiä vain päähän pulpahti jostain ajatus "hyvä päivä kuolla." Säikähdin itsekin ajatusta. Näitä vastaavia oli aluksi harvakseltaan, mutta mitä pahemmaksi tilanne meni, sen useammin ja rankempina niitä tuli. Olo oli ahdistunut. Koin itseni vialliseksi. Kuin tietokone, johon oli iskenyt virus.
Tähänkin sairauteen liittyy aaltoilua. Ihan kuin muihinkin mm. fyysisiinkin sairauksiin. On parempia päiviä ja on pahempia päiviä. Pahimpana päivänä ei olisi pystynyt nousemaan sängystä. Ei jaksanut harjata hiuksia ja hampaita tai vaihtaa yöpaitaa pois. Sitä vain veti toppahousut ja takin yöpaidan päälle. Raahasi lapset kouluun ja makasi koulun ajan sohvalla. Hyvänä päivänä jaksoi, vaikka leipoa, mutta silloinkin energia ja jaksaminen kuluivat hyvin nopeasti loppuun. Joka päivälle oli eri määrä lusikoita ja kun ne loppuivat, iski lamaannus tai epätoivoinen tarve vain päästä nukkumaan.
Itselläni ovat hoidot koko ajan käynnissä. Olen kokenut psykoterapian ja lääkkeiden auttavan. Ne hetket jolloin koen voivani paremmin, ovat pieniä arkisia juttuja. Tuntui suurelta saavutukselta ja ihmeelliseltä, kun jaksoin taas haravoida pienen alueen pihaa. Tai kun toisena päivänä huomasin taas aidosti riemastuvani siitä, että lapset leikkivät hetken sovussa. Ne pienet hetket, jolloin kokee voivansa hieman paremmin, tuntuvat olevan aarteita tällä toipumisen tiellä. On ollut erikoista huomata miten niin arkiset asiat tuntuvat siltä, kuin silmät aukeaisivat hetkeksi ja näkisi sen hetken kaiken väreissä. Siihen asti, kun kaikki on ollut harmaata tai mustaa mössöä.
Takapakkeja tulee. Tämä on pitkä toipumisen tie. En tiedä toipuuko lopullisesti koskaan, sillä lääkärin puheista ymmärsin, että omani on helposti uusivaa sorttia.
Haluaisin vain sanoa kaikille kanssa sairastajille "let's win these moth**f*ckers!"
Masentuneen omaisille vinkkiä. Koettakaa olla tukena, vaikka se olisi vaikeaa. Jos ette itse jaksa, niin hakekaa tukea itsellenne. Näin ketju on vahvempi.
Voimia kaikille teille!